Wintermaedchen

[viivi]

Käännös by Mika Kirvesniemi

Hän seisoi mitään ajattelematta suuren ikkunan luona kirkkaassa olohuoneessa. Näki rehottavan, vihreän heinikon. Näki kaiken, muttei kuitenkaan mitään. Hänen ajatuksensa vaeltelivat kauas kuluneiden päivien tapahtumiin. Päiviin, joina aurinko loisti vielä säteilevänä, hehkeänä, yö ei ollut kylmä eikä kaukainen, ja jolloin yöllä viel ennen kaikkea oli loppu. Aikana, jona hän oli ollut onnellinen. Kaikki ilmeni loitontuneen niin kauas.
Kaikki oli tässä taas. Täällä puutarhassa, tarkalleen tämän laajan ikkunan edessä, jonka luona hän vain seisoi; Vuosi myöhemmin; hän oli istunut veljensä kanssa ruohikolla. Oli hänen läheisyytensä tuntenut, oli hänen naurunsa kokenut, oli ollut onnellinen, tietäen hänen läsnäolonsa. Hän oli ollut aina siinä, kun hän oli tarvinnut häntä.
Jokaiseen päivään asti, jolloin kaiken pitäisi muuttua. Kyyneleet kirposivat hänen silmiinsä itsestään, aina uudestaan, tämän pitkän ajan jälkeen. Hän muisti tarkalleen jokaisen epätoivoisen päivän tammikuulta. Se oli ollut kylmä, epämiellyttävä päivä ja oli satanut taukoamatta.
Hänen muistot olivat tarkat, hän näki kaiken edessään, kuin se olisi tapahtunut eilen. Kun poliisi oli myöhään illalla ovikelloa pimpottanut. Toinen poliiseista oli ollut hermostunut, herkeämättä kelloa tuijottanut, halusi loputtomasti kotiin. Toinen poliiseista oli rauhallinen, kertoi heille, mitä oli tapahtunut. Hän oli nähnyt jotakin hänen silmässään. Kenties sääliä? Hän ei ollut varma, niin suuri oli shokki. Taas hän näki äitinsä vieressään lyhistyneen, kun hänen kyyneleensä sekoittui sadeveden kanssa lattialla. Sitten kaikki oli tiessään. Hän ei ollut itkenyt, oli ollut vahva, äidinsä vuoksi. Ensimmäisen kerran vuotta myöhemmin hän oli alkanut itkemään. Hän oli tuonut kaiken itsestään esille. Kaiken surun, raivon ja myös vihan. Vihan siitä, mitä oli tapahtunut. Vihan veljestään, koska hän ei ollut enää siellä. Vihan äidistään, koska hän ei voinut enää olla siellä hänen vuokseen. Hän tiesi, ettei se ollut kohtuullista, mutta muuten hän ei yksinkertaisesti voinut toimia. Hänen veljensä kuolema oli pysynyt hänessä liian kauan, myös silloin kun hän ei ollut sitä näyttänyt. Koska hänen piti olla vahva, hänen äidinsä takia. Hänen luonaan oli käyty ahkerasti, ensin hänen miehensä (isä, jota hän ei koskaan ollut tuntenut) ja sitten hänen poikansa, hänen vanhin poikansa. He eivät olleet koskaan päässeet siitä yli, että olivat jättäneet tyttärensä yksin. Yksin kyyneleiden, ymmärtämättömyyden ja elämän kanssa. Siihen aikaan hän oli huolehtinut kaikesta. Kaikesta, mitä tehtiin, oli myös huolehtinut pienestä veljestään, joka ei ymmärtänyt mitään. Häneltä puuttui joku, mutta hän oli ollut liian pieni käsittääksen sen.
Ja nyt hän seisoi täällä. Oli saanut vapauden. Oli kauan sitten luopunut äidistään. Hänen vanhempi veli oli aina hänen sydämmessään, yhdentekevää, missä ikinä sitten olikaan.
Yksi pieni, blondi poika sukelsi heinikon päällä ikkunan eteen ja näki hänen nauravan. "Äiti, tuletko? Isä odottaa jo." "Joo, kultaseni." Nauraen pikkuinen juoksi autoon.
Vielä viimeisen kerran hän katsoi ulos ikkunasta ja meni. Meni ainiaaksi, kuitenkaan koskaan mitään unohtamatta.